Hiljainen rukouslaulu on ranskalaisen professorin Iégor Reznikoffin Suomeen tuoman, keskiajalta peräisin olevan, kristillisen laulutavan yksi nimitys. Hiljainen rukouslaulu tunnetaan myös harmonisen laulun nimellä. Muita nimityksiä samalle laulutavalle ovat antiikin kontemplatiivinen laulu tai antiikin kristillinen laulu. Termeillä meditatiivinen laulu tai meditatiivinen rukouslaulu on tarkoitettu samaa asiaa. (Vuori 2003, 16.) Tämä erityislaatuinen laulutapa perustuu hiljaiselle, puhtaalle äänelle, jossa on mahdollista kuulla äänen osasäveliä. Laulun tehtävänä on ensisijaisesti ylistää. Laulu on äänellistä rukousta. Hiljaiselle rukouslaululle on ominaista muutaman yksittäisen äänen kuunteleminen ja toistaminen. Myös yläsävelten sointi pyritään tiedostamaan. Tavoitteena on kuunnella laulun intonaatiota ja värähtelyä tarkasti: näin yläsäveliäkin on mahdollista kuulla ja tiedostaa. (Emt.  5-6.) Hiljaiselle rukouslaululle on myös ominaista puhtaiden ja luonnollisten intervallien käyttö. Puhtaalla intervallilla tarkoitetaan sellaista intervallia, joka on luonnollisessa resonanssissa ja tästä johtuen siinä kuuluu perusäänen lisäksi paljon harmonisia yläsäveliä. (Emt. 108.) Laulut lauletaan myös hyvin hitaasti. Lauluhetkiin liittyy olennaisena osana myös lepo.

Hiljaisessa rukouslaulussa useimmiten laulettavia yksittäisiä äänteitä ovat A, O, U ja M. Näitä lauletaan yleensä rukouslauluharjoituksen alussa ja lopussa. Niitä voidaan laulaa myös harjoituksen keskellä. Äänteet lauletaan aluksi puhekorkeudelta niin, että ne resonoivat rinnan alueella. Sen jälkeen äänteitä lauletaan kvintin perusääntä ylempää tai kvartin sitä alempaa. Näin etsitään puhdasta kvinttiä ja näin ollen harmonista asteikkoa perustaksi rukouslaulujen viritykselle. Äänteet ovat kestoltaan suhteellisen pitkiä. Äänitteeltäni kuunneltuna yhden vokaalin kesto oli n. 12 sekuntia, jonka jälkeen oli pieni hengitystauko ennen seuraavaa laulettavaa vokaalia. Yksittäisten äänteiden laulaminen ja niiden aikaan saaman värähtelyn kuunteleminen kehosta on olennainen osa rukouslauluharjoitusta. Käsien käyttäminen resonanssin etsimiseksi ja tunnistamiseksi kehosta on suotavaa ja toivottavaa. Käsien tulisikin seurata resonanssia aina laulun aikana.

Äänenmuodostuksessa pyritään hiljaiseen ja pehmeään äänen sointiin. Hiljaista rukouslaulua lauletaan pääasiassa yksiäänisesti niin, että miehet laulavat omasta oktaavialastaan. Joskus lauletaan myös niin, että osalla laulajista on urkupiste, joko perusäänessä tai kvintin päässä. Laulua voidaan tukea joko kitaran tai kanteleen säestävillä äänillä. Hiljaista rukouslaulua lauletaan useimmiten ryhmässä. (Omat havainnot; Vuori 2003, 101-107; Hänninen 2007, 11.)

Hiljaista rukouslaulua lauletaan antiikin ajan kirkkosävellajeissa, joita ovat mm.  d-, g-, f- ja e-moodi. Moodit eroavat tasavireisestä asteikkojärjestelmästämme mikrointervallien verran eli ne muistuttavat duuri- ja molliasteikkoa, mutta niillä on aivan oma erityinen sointivärinsä ja tunnelmansa. Moodeissa esiintyy esim. kaksi suurta terssiä: suuri pythagoralainen terssi (81/64) ja luonnollinen terssi (5/4). (Vuori 2003, 74.) Reznikoff ajattelee, että moodi ilmentää ihmisen psykofysiologista tilaa. Ihmisen tunteilla: ilolla, surulla, tuskalla, rakkaudella, rauhalla jne. on oma äänenvärinsä. Moodien kautta nämä äänenvärit voivat tulla ilmaistuiksi. (Vuori 2003, 75-76.) Moodin tunnelma riippuu 2-3 intervallista, jotka ovat enemmän tai vähemmän jännitteisiä. Muuttuvat intervallit ovat terssi ja kvartti, joskus sekunti ja seksti. Kvintti (3/2) ja oktaavi (2/1) ovat aina puhtaita. Moodeissa esiintyvät intervallit ovat suoraan peräisin luonnollisesta asteikosta lukuun ottamatta pythagoraan terssiä.  (Emt. 117-118.)  Kaikki moodit lauletaan samalta korkeudelta.

Hiljaisen rukouslaulun (harmonisen laulun) Suomeen tuonut Iégor Reznikoff toimii filosofian ja taidehistorian professorina Pariisin X yliopistossa, Nanterressa. Suomessa hän on opettanut vuodesta 1984 lähtien ja on sen jälkeen vieraillut opettamassa maassamme säännöllisesti. (Vuori 2003, 15; Lehtiranta 1986, 31-32.) Reznikoff on tutkinut intensiivisesti yli kahdenkymmenen vuoden ajan antiikin taiteen sisältöä ja perintöä. Hän on pyrkinyt tavoittamaan länsimaisen laulun juuret, jotka juutalaisuudessa, antiikin Kreikassa ja Rooman, sekä Gallian kulttuuriperinnössä. Käytännössä tämä on tapahtunut mm. perehtymällä gregoriaaniseen lauluun. Gregoriaaninen laulu on katolisen kirkon perinteistä, yksiäänistä laulua. Gregoriaaniseksi kutsutaan nimenomaan läntisen tradition laulua, jota vastaava termi itäisessä traditiossa on bysanttilainen. Molemmat suunnat katsovat jatkavansa kristillisen alkuseurakunnan laulun perinnettä. Gregoriaaninen laulu elää yhä katolisen kirkon perinteessä, vaikka se eroaakin huomattavasti siitä tavasta, jolla laulua laulettiin keskiajalla Gregorius I:n aikana (590-604) ja vuosisatoja eteenpäin siitä lähtien. (Vuori 2003, 43.)

Reznikoff on tutkinut nimenomaan vanhimpia kristillisen laulun käsikirjoituksia, jotka ovat peräisin 800-900-luvuilta. Asiaa syvemmin ymmärtääkseen hän on perehtynyt myös elävän suullisen perinteen kulttuureihin, joissa on jäljellä vielä vanhaa, suullista lauluperinnettä. Tällaista perinnettä on Reznikoffin mukaan vielä löydettävissä idän kristillisestä perinteestä, Kreikasta, Turkista, Irakista, Iranista ja Egyptin koptilaisesta kirkosta. Syyt, miksi Reznikoff halusi perehtyä näihin kulttuureihin, johtuvat siitä, että hänen mukaansa vanhoissa suullisen perinteen kulttuureissa on ymmärretty ihmisen luonnollista resonanssia ja siihen perustuvaa laulua.  Näissä kulttuureissa on Reznikoffin mukaan säilynyt antiikin henki ja perinne. Lauluissa on myös luonnollinen resonanssi, jossa kaikki intervallit tulevat luonnollisesta asteikosta. Tällaista laulua on Reznikoffin mukaan ollut myös antiikin kristillinen länsimainen laulu. Luonnollisessa asteikossa liikkuva musiikki on hänen mielestään myös kaikista hoitavinta. (Vuori 2003, 13.)

Reznikoffin opettaman laulun tavoitteena on saavuttaa syvä rukous, mietiskely ja ylistys ja sitä kautta Pyhä laulu. Syvä rukous lähtee hänen mukaansa koko olemuksesta, ei vain päästä. Ylistys noudattaa antiikin pyhän taiteen oppeja, jotka ovat kurinalaisuus, puhtaus, resonanssi ja sisäisyys. Ylistys on olennainen osa korkeaa hengellisyyttä. Pyhyydellä tarkoitetaan tässä yhteydessä sitä, että ihmisellä voi olla yhteys näkymättömään, aistein havaitsemattomaan hengen maailmaan. Ihmisen suhdetta pyhään pidetään todellisena. Pyhässä laulussa voidaan nähdä kaksi tasoa: Toisaalta laulu saa aikaan keskittyneisyyttä ja johdattaa mietiskelyyn, toisaalta Pyhä laulu on Reznikoffin mukaan laulua, joka on suorassa yhteydessä Hengen kanssa. Laulun kohteena on hengen maailma. Tätä hengen maailmaa ovat tavoittaneet mm. entisaikojen shamaanit. Yhä tänäkin päivänä ehtoollisessa pappi pyytää Pyhää Henkeä laskeutumaan ja pyhittämän läsnäolollaan ehtoollisaineet, jotta sielumme parantuisi. Samankaltainen pyhyyden tavoittaminen on havaittavissa kaikkialla maailmassa papillisten toimintojen kautta. Reznikoffin mukaan myös näkymätön maailma on värähtelyä, resonanssia ja se on sopusoinnussa näkyvän maailman kanssa. Laulun puhdas intonaatio voi ilmentää tätä sopusointua. (Emt. 79; Lehtiranta 1989, 34-35.)

Reznikoffin mukaan Pyhä taide on hyvin lähellä terapiaa. Molemmat vaikuttavat ihmisen tietoisuuteen. Kun rukoukseen liittyy äänen puhtaus, luonnolliset intervallit, puhdas resonanssi ja puhdas intonaatio, voidaan päästä tasolle, joka tavoittaa kuuntelijan herkimmän sisimmän, vaikuttaa sinne puhdistavasti ja vapauttavasti, toisin sanoen terapeuttisesti. Reznikoffin mukaan Pyhä taide on jopa korkeinta terapiaa. Hienovarainen kuuleminen ja syvä ymmärtäminen eivät johda vain kehon, vaan myös sielun terapiaan. Reznikoffin mukaan Pyhä taide on yhteydessä jumalaisiin voimiin. (Vuori 2003, 9, 79.)

Lähteet

Lehtiranta, E. (1989). Iégor Reznikoff- gallialainen orfeusinkarnaatio. Synkooppi, 11/1989(1), 31-36.

Vuori, H-L. (2003). Hiljaisuuden syvä ääni: Antiikin kontemplatiivinen laulu ja gregoriaaninen laulu Iégor Reznikoffin mukaan. Helsinki: Kriittinen korkeakoulu.